Taas ilta ihan yksin
Mikä siinä onkin että yksinolo illalla tuntuu niin valtavan yksinäiseltä, ei se aikasemmin ole tältä tuntunut. Mitä mulle tapahtuu?
Illalla tekis mieli ottaa pari lasillista jotta sais jotenkin unen päästä kiinni, ei se kuitenkaan ole ratkasu pidemmän päälle.
Huomenna olis aamusta asti töitä, jotenkin tuntuu ihan ylivoimaselta suoritukselta. Kyllä sitä tietää että hyvin se menee, nyt ei vaan jaksaisi. Voi kun voisin maata sängyssä koko päivän, tai joku tulis ja pitäisi kasassa.
Nimenomaan, olo on kuin revittäis joka suuntaan. Ajatukset karkaa yksin ollessa millon mihinkin. Helpointa on olla jonkun seurassa, vielä parempi kun saisi vain maata hiljaa jonkun seurassa tai vaikka vain itkeä. Yksin oleminen tuntuu niin raastavalta ja ahdistavalta

Nyt oon maannut sängyssä melkeen kaksi tuntia. Haluan nukahtaa, mutta se ei vaan onnistu. Mitä enemmän yrittää sitä enemmän päässä pyörii. Miten nuo ajatukset saa haltuun?
Miksi olo on niin epävarma ja rikkinäinen.
Noh ehkä se uni tulee kun tarpeeksi kauan itkee ja sitten se kellokin jo soi ja voi väsyneenä raahautua lauantain läpi...

Väsyttää...
Jatkuva väsymys, saamaton olo...
Tänään on vielä jotenkin erityisen väsynyt olo, työpäivä rullasi keikalla, mutta jotenkin tuntui ettei musta ollut mitään hyötyä ja olen ihan ulkopuolinen. Tulkitsen taas kai ihan väärin.
Illan treeneissä (joihin sain itseni raahattua pitkästä aikaa) tuntui että pahoitin toiveillani toisen mielen. Onneksi sen 20 min treenin aikana jopa sain hymyn oikeasti aikaan (koiran onnistumisen takia) ja se siitä sitten.
Kotiin odottamaan seuraa joka tulee joskus ehkä. Ja taas odotan ja toisaalta toivon ettei se tulis ollenkaan ja se taas ahdistaa ku  ei oikein haluaisi olla yksin mutta ei yhdessäkään.
Ehkäpä siksi että tää väsymys ja huono mieli saa vain silmät vettymään ja suupielet valumaan alas, en ehkä jaksaisi yrittää edes hymyillä.

Voi kun voisi olla seurassa vain surkea oma itsensä, ilman että tarvitsisi selitellä mikä on..
kun siihen kysymykseen ei ole vastausta.
Olo on aika turta, enkä saa sanoiksi mitään konkreettista syytä.
Missä on se positiivinen minä joka paahtaa menemään iloisena eteenpäin?
Vai onko se hyvän fiiliksen määrä ain vakio, minä kulutin omani jo loppuun?

Hymyn takaa voi löytyä vaikka mitä.
Hymyllä osoitat ihmisille positiivista asennetta ja iloa, lämpöä. Hymyllä siis viestitään positiivisia fiiliksiä.
Joo, ja sen taakse voi piilottaa paljon.
Olen jonkin aikaa kamppaillut omaa pahaa oloa vastaan, peittänyt sen hymyllä ja kukaan i aavistakaan mitä sen hymyn takana piileekään...
Aivan, enkä ole varma haluanko kenenkään tietävänkään.
Nyt olen kuitenkin saapunut siihen pisteeseen, että om olo on niin kurja ettei minulla ole kohta enää sitä peitehymyäkään. Miksi? Sitä en osaa tarkkaa sanoa. Vaikea saada sanoiksi tunnetta mikä sisällä on.
Suru, alakulo, itseinho, huono omatunto, ahdistus, pelot.. kurjia tunteita ja niitä ei jaksa määräänsä enempää.
Ajattelinkin nyt alkaa kirjoitella, muuallekin kuin pöytälaatikkoon, silla omien ajatusten pyörittely omassa yksinäisyydessä on loputon suo.

Mulla on periaatteessa kaikki hyvin, on työ josta pidän, aivan ihana seurustelukumppani, perhe, koirat, kavereita...
Mutta silti, tunnen olevani yksinäinen, en jaksa enää innostua työstä jota rakastan. Olen yksinäinen ja toisaalta en halua olla kenenkään seurassa. Tai oikeastaan haluaisin, mutta kenelle pystyisin olemaan oma surumielinen oma itseni? kuka sellaista jaksaa katsella? Kenen olkaa vasten voisin painaa pääni ja huutaa omaa oloa?
Ahdistaa ajatus toisten ahdistamisesta, muillakin on huolia, varmasti isompiakin  kuin minun

Olen hakenut apua, lääkitystäkin on ehdotettu, mutta jotenkin se tuntuu pelottavalta.
Koitan täältä nousta, varmasti se vie aikansa, mutta nousen kyllä... ihan varmasti... joskus..